Vaahtokuun vaikerruksia

Eletään kevät- eli vaahtokuun aikaan. Tämä nyt jo unohtunut ajanjakso oli yksi niistä 13 kuukaudesta, joita määriteltiin ennen muinoin kuun kierron mukaan. Vaahtokuu on ajoittunut helmi- ja maaliskuun väliin, tai toisten lähteiden mukaan maalis-, huhtikuulle. Vaahtokuuta pidettiin kuukausista ankeimpana, koska silloin ruokavarastot alkoivat olla vähissä, eikä luonto juuri tarjonnut uutta. Ei ollut mitään vihreää ja tuorepuoli koostui lähinnä kaloista tai riistasta.  Vaahtokuuhun onkin näistä edellä mainituista syistä johtuen liittynyt sanontoja, kuten kevättä enteilevä "varis lensi vaahtokuulla, kevätkuulla keikutteli" tai ruoallisesta kurjuudesta kertova "vaahtokuu vaikein". Toisaalta  jonkinmoista iloa ruoallisen ankeuden keskelle toi se, että alettiin jo olla kevään kynnyksellä.

Kun Suomessa vielä elettiin omavarais- ja varastotalouden aikaa, ruoka-aineiden säilömisellä ja säilyttämistaidolla oli valtavan suuri merkitys. Piti toki tietää, milloin olivat parhaat kylvö- ja istutusajat, mutta myös se, milloin mikäkin ruoka-aines tuli korjata, poimia tai hankkia. Seuraava suururakka oli säilöminen. Ja sitten alkoi se jatkuva kellareissa, aitoissa ja ruokavarastoissa juokseminen. Jos oli sellainen talvi kuin tämä mennyt, päänvaivaa saattoi tuottaa se, että jotkut ruoka-aineet vuoronperään jäätyivät ja sulivat. Toki home saattoi kukkia hillopurkin suulla aivan ilmoista piittaamatta. Tarkkana sai siis emäntä olla, että huomioi sellaiset ennemerkit, jotka kertoivat siitä, että ruoka-aine oli pikimmiten laitettava ruoaksi. Se synnytti sitä arjen luovuutta.

Kun kellaroinnilla oli elintärkeä merkitys talven yli selviytymisessä, on itsestään selvää, että lehtisalaatit tai muut säilytettäväksi kelpaamattomat vihannekset eivät juuri olleet arvossaan. Moni ehkä ajatteli, että miksi tuhlaisi arvokasta kasvimaata johonkin sellaiseen, jolla oli käyttöarvoa vain arjen hetkellisenä luksuksena. Lanttu, peruna, sipuli, kaali ja porkkana sen sijaan ovat useimmiten kestäneet kuukausienkin kellaroinnin. Toki avomaankurkkuja on Suomen kartanoissa ja pappiloissa osattu säilöä ainakin jo 1700-luvulta saakka, mutta monessa pienessä mökissä ne on varmaan käsitetty turhakkeiksi. Jos on salaattia kaivattu, niin se on ollut puolukkasurvos!

Vaivalloisesta kellaroinnista ja kotisäilytyksestä alettiin päästä 1950-luvun tietämillä, kun ruokateollisuus otti huolekseen monet kotitalouden piiriin kuuluneet säilömis- ja säilyttämistehtävät. Jalostaja mainosti, että se "säilöö hyvää ja hyvin". Mainoksessa tuotiin esille juuri näitä vaahtokuun vaikeuksia kertomalla, että "näin kevättalvella alkavat komeronne jo olla tyhjät kesän antimista, mutta Jalostajan suurista varastoista riittää vielä hyviä ja hyvin säilöttyjä hilloja Teillekin". Sitten vain kipaistiin kauppaan ostamaan sitä, mitä keittiöstä puuttui. Eikä ihme, että moni nainen ihastui siihen, että suuri syksyinen työtaakka ei enää vaivannut, eikä säilyttäminen huolettanut. No, varsin moni eli vielä tuolloinkin kellariensa ja maakuoppiensa varassa varsinkin maaseudulla. Jääkaapit ja pakastimet yleistyivät 1960-luvulta lähtien, elintarvikkeiden kuljetusmahdollisuudet paranivat, ja kauppa otti osaa varastointitalkoisiin. Nyt on tultu melko kauaksi kellarikulttuurin kulta-ajasta ja kaikkea on kaupan 24/7!

Jo vuosikymmeniä jatkunut ravitsemusvalistus, ruoanvalmistamisen kansainvälistyminen, globaali kaupankäynti ja ihmisten liikkuvuus ovat tuoneet uusia tuulia perinteisiin ruoanvalmistustapoihin ja kansallisiin keittiöihin. Riippuvuus vuodenajoista ja kellarointitaidoista on kutistunut minimiin. Väitän silti, että emme ole täysin päässeet eroon kellarikulttuurista. Vuosisataiset, tai jopa -tuhantiset säilytystavat ovat jättäneet jälkensä pohjoisessa elävien ihmisten ruokakulttuuriin monella lailla.

Kaikki me Itämeren rannoilla elelevät kannattelemme edelleenkin kellarikulttuurin peruja. Ruotsalainen janssoninkiusaus syntyy perunoista, sipulista, maustekalasta ja kermasta. Saksalainen omii mielellään savustetun porsaanpotkan hapankaalipedillä. Myös baltit, puolalaiset ja virolaiset pitävät hapankaalista ja tarjoavat sen kanssa lihaa, sylttyä ja makkaroita. Venäläistä sillivatia koristavat pienet punajuuri-, suolakurkku- ja sipulikuutiot sekä kananmunahakkelus. Suomalainen pitopöytä ei oikein ole täydellinen ilman graavattua kalaa. Ja kaikkihan pitävät perunoista! Nauttikaamme siis edelleen kellarikulttuurin antimista. Mutta iloitkaamme myös uusista tuulista ja siitä – varsinkin näin vaahtokuun aikaan – että lautasella saattaa pilkahtaa jo vähän vihreätä, jos ei lautasella, niin ainakin kevätunelmissa!

Lähtet:

Knuuttila, Maarit 2006. Kansanomainen keittämisen taito. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Vilkuna, Kustaa 1973. Vuotuinen ajantieto. Helsinki: Otava sekä